perjantai 2. joulukuuta 2016

Voimaeläimeni on jänöpupu

Mailmankaikkeus kyllä yrittää aina välissä tarjota mulle hevosta, mutta toistaiseksi aion pitää jänekseni.


Hankin Käpysen Jänispolkka-kangasta jo aikoja sitten. Tykkään yleensäkin esittävistä kuoseista, ja arvostan erityisesti sitä, jos kankaassa on esittäviä aiheita, ja se on enempään kuin pelkästään yhteen suuntaan leikattavissa. Tässä Jänispolkassa on mahdollistettu neljään suuntaan leikkaaminen hyvin yksinkertaisella, mutta minusta aivan hirvittävän hyvällä sommittelulla. Sais minun puolesta tulla vielä tuotantoon uusina väriversioina!



Ajatus Jänispolkan ompelusta hautui kuukausikaupalla. Paita piti saada. Voimapaita, sillä oli sellainen syksy, että piti vain jaksaa ja jaksaa. Ja kun viimein onnistuin kuosittelemaan itselleni yläosan kaavankin, (edelliset versiot samalla kaavalla täällä, täällä ja täällä) ei minua pidätellyt enää mikään. Vaikka kaava onkin joustamattomia kankaita käyttäessä vähän turhan nafti yläseltästä, niin trikoolle se on oikein hyvä. Tästä paidasta halusin laatikkomaisen, ja ihan kokeilun vuoksi vain tein tuollaisen takaa pidemmän helman.



Mutta miksi arkinen, pieni jänis? No, koska tykkään arkisista pienistä asioista. Mutta on mulla vähän oman suvun lehmäkin ojassa näiden pitkäkorvien suhteen. Nimittäin kun yhtä sukupuuni haaraa kulkee kohti menneisyyttä, tulee lopulta vastaan mielestäni kiehtova sukunimi Jäneslampi. Yhdestä esiäidistäni, Magdaleena Jäneslammesta, on Kansalliskirjaston kokoelmassa vuonna 1803 piirretty muotokuvakin. Hänellä oli nimittäin nenässään aika komea kasvain, joka tiettävästi onnistuneesti leikattiin pois.



sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Alkuja

Olin eilen Anna Kouhian käsityötieteen väitöstilaisuudesta. Kouhian väitöskirja on nimeltään Unraveling the meanings of textile hobby craft, ja sen ilmaiseksi luettavissa ja ladattavissa E-Thesiksessä.

Kouhian väistöstutkimukseen liittyy lyhytelokuva, joka kertoo käsityön merkityksestä hänen elämässään. Moni Kouhian esiin nostama asia tuntuu tutulta. Käsityö on elämäntapa myös minulle. Suurimman osan käsitöistä teen päässäni, mutta konkreettinen toteutus, Kouhian sanoja mukaillen se työ  tapahtuu loppujen lopuksi vain harvoin.

Eilen aloin pitkästä aikaa neuloa sukkia. Pengoin lankakätköjäni ja suunnittelu hyrähti käyntiin päässä...sammutin suunnittelun, ja päätin että teen niin yksinkertaista ja tavallista kuin vain on mahdollista. Nyt ei ole suunnittelun aika, minun pitää saada vain neuloa sukat ja rauhoittua. Mielestäni villasukka - niiden neulominen ja käyttäminen -  on mielen maadoittamisen väline.

Kesällä ja syksyllä ompelin. Lahjoitin itselleni viikonloppuja, jolloin annoin itselleni luvan kaavoittaa ja ommella. Mieluiten jotain sellaista, mikä oli mahdollista saada valmiiksi, jotta pitkien työ- opiskeluprojektien vastapainoksi saisi kokemuksen, että edes jotain on mahdollista tehdä alusta loppuun kohtuullisessa ajassa. Pitkäkestoisien projektien aloittamiseen en kyennyt. Minun piti tehdä takki, ja aloitinkin sen, mutta nyt se saa odottaa parempia aikoja jolloin pystyn taas keskittymään.

Neulon ja ompelen paljon, mutta en koe, että minulla olisi lempitekniikkaa. Ei minulla ole lempimateriaalikaan. Minulla on lempikäsityö, ja se on vaatteiden valmistaminen itselleni. Käsityö alkaa siitä, kun alan suunnitella ja haaveilla, saada ideoita. Käsityö jatkuu vielä senkin jälkeen, kun varsinainen työ on tehty, sillä koen senkin olevan vielä käsityötä, kun käytän vaatetta. Ne suojaavat minua, ilmentävät minua, ja niiden pohjalta alan suunnitella ja ideoida uusia vaatteita. Loppua ei tule ikinä.

Viime viikolla ilmestyi uusin Tekstiiliopettaja-lehti, jossa oli viimeinen Anna Kouhian kirjoittama kolumni. Kolumnissa on kohta, josta tuli heti minulle merkityksellinen:

"...Isoäitini opetti minut kutsumaan keskeneräisiä käsitöitä "aluiksi"." 

Minua onkin niin kovasti vaivannut tuo valmiiksi saamisen pakkomielle, joka käsityön harrastamiskulttuurissa tuntuu jollain lailla elävän, Niin kuin se olisi epäonnistuminen, jos käsityötä ei saata loppuun. Se, että koen tuon ajatuksen olevan olemassa (koska onko se olemassa? epäilen nykyisin kaikkea, enkä luota varsinkaan itseeni), on tuskastuttanut minua paljon. Mutta tuskailun sijaan minulle avautui nyt aivan uusi näkökanta, joka huojentaa ja helpottaa olemistani.

Väitöstilaisuudessa vastaväittäjä kysyi aivan lopuksi Kouhialta, että jos hän aloittaisi väitöstyönsä nyt, miten hän sen tekisi. Ja Kouhia vastasi, että hän aloittaisi siitä mitä oli tehnyt viimeiseksi, eli  tutkimuksensa viimeisestä osiosta, lyhytelokuvasta. Tämäkin oli minusta niin mukava kuulla. Että missä tahansa voi piillä alku.


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Päättyneiden projektien muistopäivä

Palautin graduni muutama viikko sitten. Tein sitä lähes kolme vuotta.

Aloitin gradun syksyllä 2013. Aioin jatkaa pirtanauha-aiheesta, ja tuolloin ajattelin, että valmistuisin vuoden päästä. Vuoden päästä kuitenkin vain vaihdoin aihetta. Ei siksi, etteikö pirtanauhat olisi kiinnostaneet, vaan siksi että sain eteeni aineiston, jota en voinut jättää tutkimatta.

Mutta palataanpa alkuvuoteen 2014. Olin väsynyt. Viimeinen opetusharjoittelu hirvitti minua. Toivoin että voisin tehdä jotain muuta kuin opiskella, mutta muuta ei ollut. Siitäkin ajasta kuitenkin selvisi. Tuli kesä ja työt. Ja kesän jälkeen lisää töitä. Olinkin yllättäen saanut sen, mitä alkuvuodesta toivoin. Elämä täyttyi muulla kuin opiskelulla, mutta gradu... se oli mielessä koko ajan kaiken muun ohessa, Ja kaiken muun ohessa kirjoitin graduni tänä syksynä lopulta valmiiksi ja palautin.



Siinä vaiheessa pari vuotta sitten, kun yllättäen sain sen, mitä olin aiemmin niin kovasti toivonut, aloin neuloa sukkia. Mieli oli rento, käsiala oli rento, Sukista tuli harvat ja muutaman kuukauden käytön jälkeen kantapäät jo hiulivat. Lankaa jäi. Ostin pienen pienet hiilikuitupuikot.



Noin vuosi sitten tilanne oli taas muuttumassa, ja aloitin uudet sukat 1,5 mm:n hiilikuitupuikoillani. Mieli oli kireä ja käsiala myös. Sain aikaan yhden sukan verran ennätyksellistä peltiä. Toinen sukka pääsi kyllä alkuun, mutta sitten se jäi....Ja siinä vaiheessa kun gradu oli valmis, ja levottomuus täytti minut kokonaan, otin sukat taas työn alle.



Minun tekee mieli neuloa lisää sukkia. Sellaisia paksuja saapassukkia, mitä mummo ja tädit neuloivat minulle kun olin lapsi. Tarvitsen jotain tuttua ja arkista käsilleni tehtäväksi tässä elämäntilanteessa. Olen opiskellut noin neljäsosavuosisadan yhteen menoon, alkaen esikoulusta,  ja aivan pian se on ohi. 


Enkä aina oikein tiedä, onko se ihanaa vai kamalaa.


torstai 3. marraskuuta 2016

Loppukesän tunnelmia

Variaatio I teemasta yläosan kaava.

Keskikesän aikohin aloin olla tyytyväinen kuosittelemaani yläosan kaavaan, Oli hartiat kohdallaan ja hihat ja kaikki! Kaavan istuvuus on oikein mainio mielestäni, mutta ergonomiassa on se vika, että yläselässä ei ole kylliksi niin sanottua halausvaraa. Tämä kävi ilmi vasta käytön myötä, kun vaatteen valmistus on kuitenkin niin jännittävää puuhaa, ja olen näköjään antanut itseni oppia sovitusvaiheissa tarkkailemaan vain niitä istuvuusongelmia.



Kaavan ongelmasta huolimatta tein samalla kaavalla vielä yhden vaatteen joustamattomasta kankaasta. Kangas on yli vuosi sitten ostettua viskoosia Eurokankaan palalaarista, ja siinä on oranssisella pohjalla harmaansinisiä pilkkuja ja hyttysiä. Luitte aivan oikein, hyttysiä!


Värinsä ja hyttysten puolesta paita muistuttaa minua loppukesästä. Erityisesti kotiseudun hilla-ajasta, joka taas tänä vuonna meni multa ohi. Olin liian aikaisin ja kiireessä liikkeellä pohjoisessa, mutta jokusen hillan sain sentään kerättyä jängältä suoraan suuhuni.


Hillajängälle tämä paita päällä ei kuitenkaan kannata mennä, koska halausvaraa tarvitaan myös marjanpoimimiseen. Ja polkupyörällä ajoon ja kaikkeen eteen ja alaspäin suuntautuvaan kurkotteluun...Variaatiot aiheesta yläosan kaava jatkuvat siis edelleen, sillä on parempi sekä minulle että vaatteelle, että saan kurkotella rauhassa.

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Nuuskamirkkunen

Juhannusompelusten imussa lisää ompelua.

Kun sain juhannusaattona Taikamuumi-kankaasta tekemäni mekon valmiiksi, olin niin iloinen siitä, kuinka hyvät kaavat olin saanut aikaan! Aloin heti suunnitella toista mekkoa Solbiati-pellavasta, jonka ostin jo hyvän aikaa sitten Eurokankaan palalaarista.

Muistan kun ostin kankaan. Olin aivan ihmeissäni siitä, kuinka hyvälaatuisia pellavakankaita laarissa oli. Tämän kankaan väri ei ole mikään ykkössuosikkini, mutta kutojan sydämeni suli täysin, sillä se on kärkitoimikasta! Ja se ei ole mikään yleinen sidos varsinkaan niiden kankaiden joukossa, mitä Eurokankaan laareista voi löytää.


Pistin etäisesti mieleen nimen Solbiati, ja nyt viimein otin siitä selvää. Kyseessä on siis suuri ja vanha italialainen tekstiiliyritys, joka on erikoistunut pellavaan. En todennäköisesti ole törmännyt yrityksen nimeen aiemmin siksi, että en varsinaisesti ole kohderyhmää. En tiedä, onko näitä kankaita missään myynnissä pakalta - vai menevätkö lähes kaikki valmisvaatetuotantoon sellaisille merkeille, joista en ole ikinä kuullutkaan. Sillä sellaisia vaatteita ei liiku kirpputoreilla. Hyppysiini tuntuva laadukkuus on todennäköisesti siis todellista, eikä vain illuusioita.


Kuositteluongelma: halusin hihat. Olen pelännyt tätä hetkeä pitkään. Kokemusteni mukaan hihat ovat hirveän vaikeat ja pelottavat ja aiheuttavat aina ongelmia. Tehtaamon Tiinan avulla pääsin kuitenkin ongelman alkujuurille, ja opin missä on istutetun hihan olkasauman kohta. Se olikin senttiä alempana mitä olen luullut/väärin oppinut! Kuosittelin hihan pyöriön peruskaavan ohjeen mukaan, ja pyöriön pituus ihmeellisesti oli  juuri sopiva olkasaumaan, jonka käsi- ja silmävaralla piirsin muumimekon kaavaan.

Hihan pituus valikoitui tuollaiseksi kyynärpään yläpuoliseksi sen perusteella, että olen omin korvin kuullut Anna Ruohosen sanovan, että se on lyhyiden hihojen pituuksista mairittelevin kenelle hyvänsä.

Ompelin mekkoa illan ja aamun, ja pistin se heti päälleni Kehrääjien killan ja Rukkikuiskaajan järjestämään kehräystapahtumaan Seurasaareen. Kun oli tarkoitus olla koko päivä ulkona, niin otin mukaan vuosia sitten pihakirppikseltä Oulusta ostamani hellehatun, joka sattumalta on myös vihreä.

Kas! Nuuskamirkkunenhan se siinä!

Kiitokset kuvasta S.Hämäri!
Kuvassa kokeilen ensimmäistä kertaa kehräystä intialaisella charkha-rukilla. Epätoivoinen ilme - johon on kuvaustilanteen vuoksi saatu väännettyä vähän hymyä - kuuluu asiaan. Lisää charkhasta voi lukea Rukkikuiskaajan Kehräyshaaste -postauksesta heinäkuun kohdalta.



perjantai 8. heinäkuuta 2016

Liihoittelua varten

Juhannusompelus II, ja siinäpä ne sitten olivatkin tällä kertaa.

Viime syksynä Jyväskylässä ostin Taitoshop Aiviasta Keski-Suomen kansallispuvun paidan ja röijyn kaavat. Melkein lähes yksinomaan siksi, kun ne olivat siellä kaupan hyllyllä niin helposti ostettavissa. Kaavoihin liittyvät ohjeita ei ollut valmiina, vaan ne piti tulostaa. Siinä kesti hetkisen, mutta mulla oli aikaa odottaa.

Olen mielessäni suunnitellut takkia, ja sen vuoksi halusin nyt testata Keskisuomen (ja Kuhmoisten) röijyn kaavaa. Kankaaksi valikoitui Eurokankaan palalaarista ostamani ohuen ohut Solbiati-pellava, ihan vain helteen vuoksi/kunniaksi.

Kaavoja muokkasin vain se verran, että leikkasin etukappaleet yhtenäisinä (kaavassa ne ovat esikuvan mukaisesti tehty kahdesta kappaleesta) ja hihoista tuli kankaan riittävyyden vuoksi lyhyemmät.

Kangas oli näin testiompeluun vähän rasittava ommeltava, kun teki mieli vain saada nopeasti valmista, ja ohut ja harvahko pellava völlyi paininjalan alla. Etureunojen muodot vääristyivät liioittelevasti. mutta ne saakin aika mukavasti solmittua kiinni.


 Selän sauman kohdalla on vino langansuunta, ja se venyi ihan holtittomasti. No tein sinne pikku laskokset. Sopivat minusta tyyliin, kun tällainen liihoitteluvaatehan tästä tuli. Sellainen joka on ihan omiaan helteisissä puutarhajuhlissa tai kun aamuisin menee nauttimaan teetä terassille. Harvemminhan (koskaan) sitä tapahtuu, mutta on hyvä olla vaate valmiina.


No se istuvuus sitten: erittäin kansanomainen. 

Takkia en tekisi tästä kaavasta tällaisenaan, sillä sen alle ei juuri mahtuisi niitä vaatteita, mitä arkisin käytän. Jos sen sijaan tekisin Keski-Suomen tai Kuhmoisten kansallispukua, niin istuvuus olisi aika erinomainen. Tekisin ensin paidan ja liivin valmiiksi, ja sitten röijystä kokeilukappaleen paksuhkosta ja tukevasta kankaasta (oikea röijy on vanutettua villakangasta pellavavuorilla). Sovittaisin kokeilukappaletta liivin ja paidan päälle ja hameen kanssa. Jotain pienen pieniä muutoksia pitäisi ehkä tehdä, että saavuttaisin röijyn esikuvan olemuksen. Istuuus sen sijaan olisi oikein kansanomainen ja hyvä. Se tarkoittaa sellaista tuntua, että jos arjessa pitämäni vaatteen rinnanympärys tuntuisi yhtä napakalta, sitä tekisi mieli löysätä 
Mutta kansallispuvussa se kuuluu asiaan, näin olen antanut itseni oppia..

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Vaarallinenjuhannustaikamuumipuku

Juhannusompelus I

Juhannuksena ompelin, samoin kuin viime vuonna. Tajusin, että se johtuu ehkä siitä, että hankin ompelukoneeni kaksi vuotta sitten juhannuksen aikoihin, joten vuosipäiviähän tässä ilmiselvästi vietellään.

Kankaan hankin yli vuosi sitten siinä vaiheessa kun Finlayson alkoi toimitusjohtaja Jukka Kurttilan johdolla tehdä konkreettisia arvojen mukaisia tekoja. Äänestin jaloillani, jotka veivät minut Finlaysonin myymälään ostamaan metrikaupalla kankaita. Taikamuumia ja Luotomuumia sillä kertaa.




Mekko oli mielessä pitkään, mutta viimein juhannuksen alla piirsin pienen luonnoksen ja aloin kuositella. Lähtökohtana kaavoille oli Gertie´s book for better sewing (Hircsh, Gretchen. 2012) -kirjassa oleva Portrait blouse. Tein jo viime syksynä mallista lakanakangasproton, kun kuosittelin sen pohjalta villakangasmekon. Vaikka mulla ei todellakaan ole silmämääräisesti eikä mittojen puolesta mikään missikeho, niin nyt olen alkanut viimein tajuta, että kolmiulotteisena kappaleena minussa on kummallisen paljon muotoja. Minun on aivan turhaa tehdä mitään ilman totisia rintamuotolaskoksia, ja sen puolesta nämä Gertien vintage-henkset kaavat sopivat mulle hyvin.




Kuosittelin Portrait blouse -paidan kaavaan helman, taskut ja prinsessaleikkauksen. 
Takakappaleesta tein A-mallisen ja laitoin vyötärölle kuminauhakujan.


Kuvioiden kohdistaminen ei aina kuulu mielenkiinnon kohteisiini, mutta nyt halusin Vilijonkan ehdottomasti miehustaan. Ja nämä värit on aivan ihanat!




Juhannusaattoiltana sain mekon valmiiksi. 
Vedin sen heti päälleni ja lähdin valokuvausreissulle, 
jonka päätteksi putosin jokeen. 


Pidän sitä hyvänä alkuna vaatteelle.