perjantai 13. tammikuuta 2017

Nimitaika

Tiistaina 10.1. Rukkukuiskaaja-Laura polkaisi Espoossa Kahvila Perobassa käyntiin Suomi kehrää 100 vuotta -kiertueen.  Laura esitteli vihreän rukkinsa, joka on nimeltään Elphaba. Tilaisuuteni koitti! Olen nimittäin miettinyt jo pitemmän aikaa, mistä on peräisin tapa nimetä rukit. Olen törmännyt tähän tapaan vasta muutamia vuosia sitten, kun aloin enemmän seurata internetin kehrääjäpiirejä. Laura selitti, että tapa on samaa kansanomaista perua, kuin tärkeiden kotiteläintenkin nimeäminen. Eli tärkeät  asiat on ollut tapana nimetä, niin ne ovat ikään kuin enemmän omia. Eläinten nimeäminen on edelleen voimissaan, ja ehkä tämän näkee myös siinä, että vaikka asioille ei anneta nimeä, niitä saatetaan kuitenkin puhutella merkin nimellä eikä yleisnimellä. Ompelukone ei ehkä ole pelkkä ompelukone, vaan vaikka Berniina tai Pfaffi, ja traktori ei ole pelkkä traktori vaan vaikka Valmetti. Ja autothan ovat hyvin yleisesti Fiiatteja, Pösöjä ja Mersuja, eivätkä mitään pelkkiä autoja. Mutta ainakaan omien isoäitieni rukeilla ei ole tietääkseni ollut nimiä. Minun rukkini nimi on Tummikki, mutta tämä juttu ei kuitenkaan kerro siitä.

Jollain lailla ehkä aloitin tämän blogin, koska minulla oli sille nimi. "Inspiraato on mottomme" on peräisin nuoruuteni taidekerhosta, ja olen lyhyesti kertonut siitä tämän Laululintu-tekstin yhteydessä. Instagramiin liittymistä mietin aikoinaan pitemmän aikaa, mutta liityin vasta, kun keksin nimimerkkini. En suunnitellut instagramtilini toimivan mitenkään rinnakkain tämän blogini kanssa, joten nimi sai olla ihan muuta kuin Inspiraato tai mikään siihen liittyvä. IG-nimimerkkini on Pienen piirin Helena, ja monia sen lähtökohtia on nähtävässä jo tekstissä Paina Pauliina! vuodelta 2013. Twitterissä sen sijaan otin käyttöön vain sen ehdotetun kirjainyhdistelmänimimerkin, eikä koko twitteristä koskaan oikein tullut minun omaani.

Kuten viime tekstissä jo vihjasin, olen laajentanut blogiani vähän näkyvämmälle paikalle, nimittäin Facebookiin. Sitä kautta ihmiset nykyään kuulemma lukevat blogeja, ja niin itsekin osittain teen.

 Minun piti kuitenkin harkita hetkisen aikaa, koska minulla ei ollut nimeä! 

En halunnut käyttää Inspiraatoa, koska sille voi tulla muuta käyttöä lähempänä alkuperäänsä. Pieni piiri taas on ""aivan uudenlainen senioripuhelin", jonka kanssa mulla ei ole mitään tekemistä, joten instagram-nimenikin oli poissa laskuista. Halusin kuitenkin pitäää saman L.M.Montgomeryn romaanien nimistä tutun rytmin.

 Hetkisen hauduttelun jälkeen valkeni, kuka haluan olla.

 Mie olen Hämäräisen tien Helena. 



Nimi on pitkä, mutta niin tuppaavat olemaan nämä jututkin. Ihan merkkimääriltään, mutta myös aikajänteeltään. Tämänkin nimen lähtökohdat ovat nähtävissä jo tuossa Paina Pauliina! -tekstissä,

Nyt toimin siis kolmella nimellä. Blogi toimii ainakin toistaiseksi täällä tällä nimellä, kuten ennenkin. En tiedä, onko joskus tarpeen muuttaa sitä jotenkin. Instagramissa pyörii sama vanha ihana pieni piiri: luontoa. käsitöitä, ympäristöäni. Pääosin vain sellaista, mitä pidän kauniina. https://www.instagram.com/pienenpiirinhelena/

Facebookissa olen käsityötieteilijä. Kirjoittelen mieleen pälkähtäviä ajatuksia, ja juttuja mistä ei ihan blogitekstin vertaa saa aikaiseksi (vielä). Ja toki linkkaan aina nämä blogikirjoitukset. Jos haluat mukaan tälle Hämäräiselle tielle, niin käy tästä: https://www.facebook.com/hamarainentie/


Tervetuloa!

tiistai 10. tammikuuta 2017

Hämäräinen tie

Viikonloppuna opin fysiologiasta ainakin sen, että hermostoa pystyy aina treenaamaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä, ja toisaalta muutosta ei tapahdu ilman harjoittelua. Nyrjähtäneen jalkani kuntoutus on tässä tietenkin päällimmäisenä mielessä, mutta ajattelin soveltaa periaatetta laajemminkin. Päätin alkaa harjoittamaan näkymis- ja kuulumishermojani. Että jos sinnikkäästi treenaan näkyvillä ja kuuluvilla oloa, niin ennen pitkää hermopäätteiden välille kasvaa yhteyksiä ja siitä tulee luonnollista.

Olen kirjoittanut blogia syksystä 2012 lähtien. Julkaisutahtini ei ole huima, noin 30 postausta vuodessa, paitsi viime vuonna puolet vähemmän. Blogin pitäminen on vähän kuin pöytälaatikkoon runoilisi, paitsi että kuka tahansa voi kurkistaa sinne laatikkoon. En ole tätä laatikkoani juuri tyrkyttänyt luettavaksi, koska eihän tämä mikään varsinainen käsityöblogi ole. Eikä varmaan mikään lifestyle-blogi...sisustus nyt ei ainakaan, tai ruoka... Olenkin saanut varsin rauhassa temmeltää täällä, ja aion pitää tyylini. Mutta nyt, kun on monta muutakin muutosta elämässä, niin alkoi käydä vähän yksinäiseksi. Jotain pitää nyt keksiä, mutta ei sitä pitänyt vielä paljastaa. Painoin kuitenkin vahingossa julkaise-nappia. Vaikka poistin tekstin saman tien, nyt siellä sun täällä kummittelee teksti, jolla on tämän postauksen nimi. Antaapa sitten tämänkin mennä. Treenaan irtipäästämislihaksiani samalla,

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Jouluhillat

Askelmista, marjoista ja vähän ompelustakin.

Minun kotipaikkani, se jossa olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni, on keskellä jänkää. 
Suurten vuomien, eli aapasoiden, rannoilla. 



Olen kerännyt hilloja lapsesta lähtien. Aivan pienenä keräsin mieluiten raakoja hilloja, koska niistä pystyy irrottamaan jokaisen palluran erikseen, ja ne olivat sitten barbin omenoita. Hillasta maksetaan yleensä hyvä kilohinta, joten niiden poimimisella voi tienatakin, mutta en ole aikoihin kerännyt hilloja myyntiin. Hillastelen ihan siinä kodin lähellä. Olen kävelevä ihminen muutenkin, joten nautin jo pelkästään jängällä kävelystä. Se on ekstraa, jos sattuu vielä löytymään hyvä hillapaikka. Olen ollut iloinen vähistäkin marjoista, mutta sukulaisen lausahdus "noh, kyllähän siitä jouluhillat saa", on aina tuntunut latistavalta. Niin kuin ei ihan riittäisi. Viime vuosina en ole paljoa enää hilloja löytänyt, sillä olen ollut aina liikkeellä väärään aikaan. Asun poissa Lapista, ja aikataulut on sanellut joku muu kuin luonnonmarjojen satoajat.


Kun loppusyksystä näin Paapiin uutuuskankaita, olin heti ihastuksissani metsämarja-aiheista. Sammalpolku-kangas on sykähdyttänyt minua jo vuosien ajan, mutta nyt ensimmäistä kertaa ostin Paapiilta mitään, Cloudberry- ja Varpu-trikoita, kun bussimatkan päässä oli Pop up -kauppakin. Tarkoitukseni oli ommella jo ennen joulua yhtä jos toistakin. En ommellut. En oikein tiedä mitä tein. Ei ainakaan mennyt ihan putkeen juuri mikään. Mutta minulla oli jouluksi suunnitelma: aioin mennä pitkästä aikaa Nuuksioon ja kävellä.

Jouluviikolla sattui kuitenkin onnettomuus, jossa olisi ollut ainekset pahempaakin, mutta onneksi vain nyrjäytin nilkkani. Olin astumassa lähijunaan, kun astuinkin siihen junan ja laiturin väliseen rakoon. Nyt kun olen vähän tarkemmin katsellut matalalattiajunien ovensuita, niin en kyllä ihan ymmärrä miten se oli mahdollista. Minulla ei ole mikään pieni jalka eikä varsinkaan kenkä, mutta silti onnistuin astumaan aivan suoraan siihen aukkoon ja jysäyttämään jalkani maahan raiteiden tasalle. Joku mies nosti minut saman tien ylös ja junaan, ja kysyi vointia.  -Kaikki hyvin, voin kävellä! Mutta tunsin ettei kaikki ollut kunnossa.

Jouluna en sitten kävellyt lainkaan. Ompelin ja kuuntelin radioita. Radio Suomesta ei joulun aikaan tullut lainkaan uutisia. Se tuntui kyllä juhlavalta. Paapiin hillakankaasta tein joulumekon. Muita jouluhilloja ei sitten ollutkaan.


Mekko on tehty omalla kaavalla, ja metri kangasta tuli käytettyä varsin tarkoin. Keskellä takana on sauma, taskupussit on eri kankaasta ja nipistin vähän hihojen pituudesta, Kankaan kuvio on onneksi leikattavissa miten päin vain, muuten ei olisi onnistunut. Siitä lähtien kun mekko valmistui, se on ollut lähes koko ajan ylläni. Jalkakin paranee ja sain aloittaa uuden vuoden omin jaloin.


perjantai 2. joulukuuta 2016

Voimaeläimeni on jänöpupu

Mailmankaikkeus kyllä yrittää aina välissä tarjota mulle hevosta, mutta toistaiseksi aion pitää jänekseni.


Hankin Käpysen Jänispolkka-kangasta jo aikoja sitten. Tykkään yleensäkin esittävistä kuoseista, ja arvostan erityisesti sitä, jos kankaassa on esittäviä aiheita, ja se on enempään kuin pelkästään yhteen suuntaan leikattavissa. Tässä Jänispolkassa on mahdollistettu neljään suuntaan leikkaaminen hyvin yksinkertaisella, mutta minusta aivan hirvittävän hyvällä sommittelulla. Sais minun puolesta tulla vielä tuotantoon uusina väriversioina!



Ajatus Jänispolkan ompelusta hautui kuukausikaupalla. Paita piti saada. Voimapaita, sillä oli sellainen syksy, että piti vain jaksaa ja jaksaa. Ja kun viimein onnistuin kuosittelemaan itselleni yläosan kaavankin, (edelliset versiot samalla kaavalla täällä, täällä ja täällä) ei minua pidätellyt enää mikään. Vaikka kaava onkin joustamattomia kankaita käyttäessä vähän turhan nafti yläseltästä, niin trikoolle se on oikein hyvä. Tästä paidasta halusin laatikkomaisen, ja ihan kokeilun vuoksi vain tein tuollaisen takaa pidemmän helman.



Mutta miksi arkinen, pieni jänis? No, koska tykkään arkisista pienistä asioista. Mutta on mulla vähän oman suvun lehmäkin ojassa näiden pitkäkorvien suhteen. Nimittäin kun yhtä sukupuuni haaraa kulkee kohti menneisyyttä, tulee lopulta vastaan mielestäni kiehtova sukunimi Jäneslampi. Yhdestä esiäidistäni, Magdaleena Jäneslammesta, on Kansalliskirjaston kokoelmassa vuonna 1803 piirretty muotokuvakin. Hänellä oli nimittäin nenässään aika komea kasvain, joka tiettävästi onnistuneesti leikattiin pois.



sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Alkuja

Olin eilen Anna Kouhian käsityötieteen väitöstilaisuudesta. Kouhian väitöskirja on nimeltään Unraveling the meanings of textile hobby craft, ja sen ilmaiseksi luettavissa ja ladattavissa E-Thesiksessä.

Kouhian väistöstutkimukseen liittyy lyhytelokuva, joka kertoo käsityön merkityksestä hänen elämässään. Moni Kouhian esiin nostama asia tuntuu tutulta. Käsityö on elämäntapa myös minulle. Suurimman osan käsitöistä teen päässäni, mutta konkreettinen toteutus, Kouhian sanoja mukaillen se työ  tapahtuu loppujen lopuksi vain harvoin.

Eilen aloin pitkästä aikaa neuloa sukkia. Pengoin lankakätköjäni ja suunnittelu hyrähti käyntiin päässä...sammutin suunnittelun, ja päätin että teen niin yksinkertaista ja tavallista kuin vain on mahdollista. Nyt ei ole suunnittelun aika, minun pitää saada vain neuloa sukat ja rauhoittua. Mielestäni villasukka - niiden neulominen ja käyttäminen -  on mielen maadoittamisen väline.

Kesällä ja syksyllä ompelin. Lahjoitin itselleni viikonloppuja, jolloin annoin itselleni luvan kaavoittaa ja ommella. Mieluiten jotain sellaista, mikä oli mahdollista saada valmiiksi, jotta pitkien työ- opiskeluprojektien vastapainoksi saisi kokemuksen, että edes jotain on mahdollista tehdä alusta loppuun kohtuullisessa ajassa. Pitkäkestoisien projektien aloittamiseen en kyennyt. Minun piti tehdä takki, ja aloitinkin sen, mutta nyt se saa odottaa parempia aikoja jolloin pystyn taas keskittymään.

Neulon ja ompelen paljon, mutta en koe, että minulla olisi lempitekniikkaa. Ei minulla ole lempimateriaalikaan. Minulla on lempikäsityö, ja se on vaatteiden valmistaminen itselleni. Käsityö alkaa siitä, kun alan suunnitella ja haaveilla, saada ideoita. Käsityö jatkuu vielä senkin jälkeen, kun varsinainen työ on tehty, sillä koen senkin olevan vielä käsityötä, kun käytän vaatetta. Ne suojaavat minua, ilmentävät minua, ja niiden pohjalta alan suunnitella ja ideoida uusia vaatteita. Loppua ei tule ikinä.

Viime viikolla ilmestyi uusin Tekstiiliopettaja-lehti, jossa oli viimeinen Anna Kouhian kirjoittama kolumni. Kolumnissa on kohta, josta tuli heti minulle merkityksellinen:

"...Isoäitini opetti minut kutsumaan keskeneräisiä käsitöitä "aluiksi"." 

Minua onkin niin kovasti vaivannut tuo valmiiksi saamisen pakkomielle, joka käsityön harrastamiskulttuurissa tuntuu jollain lailla elävän, Niin kuin se olisi epäonnistuminen, jos käsityötä ei saata loppuun. Se, että koen tuon ajatuksen olevan olemassa (koska onko se olemassa? epäilen nykyisin kaikkea, enkä luota varsinkaan itseeni), on tuskastuttanut minua paljon. Mutta tuskailun sijaan minulle avautui nyt aivan uusi näkökanta, joka huojentaa ja helpottaa olemistani.

Väitöstilaisuudessa vastaväittäjä kysyi aivan lopuksi Kouhialta, että jos hän aloittaisi väitöstyönsä nyt, miten hän sen tekisi. Ja Kouhia vastasi, että hän aloittaisi siitä mitä oli tehnyt viimeiseksi, eli  tutkimuksensa viimeisestä osiosta, lyhytelokuvasta. Tämäkin oli minusta niin mukava kuulla. Että missä tahansa voi piillä alku.


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Päättyneiden projektien muistopäivä

Palautin graduni muutama viikko sitten. Tein sitä lähes kolme vuotta.

Aloitin gradun syksyllä 2013. Aioin jatkaa pirtanauha-aiheesta, ja tuolloin ajattelin, että valmistuisin vuoden päästä. Vuoden päästä kuitenkin vain vaihdoin aihetta. Ei siksi, etteikö pirtanauhat olisi kiinnostaneet, vaan siksi että sain eteeni aineiston, jota en voinut jättää tutkimatta.

Mutta palataanpa alkuvuoteen 2014. Olin väsynyt. Viimeinen opetusharjoittelu hirvitti minua. Toivoin että voisin tehdä jotain muuta kuin opiskella, mutta muuta ei ollut. Siitäkin ajasta kuitenkin selvisi. Tuli kesä ja työt. Ja kesän jälkeen lisää töitä. Olinkin yllättäen saanut sen, mitä alkuvuodesta toivoin. Elämä täyttyi muulla kuin opiskelulla, mutta gradu... se oli mielessä koko ajan kaiken muun ohessa, Ja kaiken muun ohessa kirjoitin graduni tänä syksynä lopulta valmiiksi ja palautin.



Siinä vaiheessa pari vuotta sitten, kun yllättäen sain sen, mitä olin aiemmin niin kovasti toivonut, aloin neuloa sukkia. Mieli oli rento, käsiala oli rento, Sukista tuli harvat ja muutaman kuukauden käytön jälkeen kantapäät jo hiulivat. Lankaa jäi. Ostin pienen pienet hiilikuitupuikot.



Noin vuosi sitten tilanne oli taas muuttumassa, ja aloitin uudet sukat 1,5 mm:n hiilikuitupuikoillani. Mieli oli kireä ja käsiala myös. Sain aikaan yhden sukan verran ennätyksellistä peltiä. Toinen sukka pääsi kyllä alkuun, mutta sitten se jäi....Ja siinä vaiheessa kun gradu oli valmis, ja levottomuus täytti minut kokonaan, otin sukat taas työn alle.



Minun tekee mieli neuloa lisää sukkia. Sellaisia paksuja saapassukkia, mitä mummo ja tädit neuloivat minulle kun olin lapsi. Tarvitsen jotain tuttua ja arkista käsilleni tehtäväksi tässä elämäntilanteessa. Olen opiskellut noin neljäsosavuosisadan yhteen menoon, alkaen esikoulusta,  ja aivan pian se on ohi. 


Enkä aina oikein tiedä, onko se ihanaa vai kamalaa.


torstai 3. marraskuuta 2016

Loppukesän tunnelmia

Variaatio I teemasta yläosan kaava.

Keskikesän aikohin aloin olla tyytyväinen kuosittelemaani yläosan kaavaan, Oli hartiat kohdallaan ja hihat ja kaikki! Kaavan istuvuus on oikein mainio mielestäni, mutta ergonomiassa on se vika, että yläselässä ei ole kylliksi niin sanottua halausvaraa. Tämä kävi ilmi vasta käytön myötä, kun vaatteen valmistus on kuitenkin niin jännittävää puuhaa, ja olen näköjään antanut itseni oppia sovitusvaiheissa tarkkailemaan vain niitä istuvuusongelmia.



Kaavan ongelmasta huolimatta tein samalla kaavalla vielä yhden vaatteen joustamattomasta kankaasta. Kangas on yli vuosi sitten ostettua viskoosia Eurokankaan palalaarista, ja siinä on oranssisella pohjalla harmaansinisiä pilkkuja ja hyttysiä. Luitte aivan oikein, hyttysiä!


Värinsä ja hyttysten puolesta paita muistuttaa minua loppukesästä. Erityisesti kotiseudun hilla-ajasta, joka taas tänä vuonna meni multa ohi. Olin liian aikaisin ja kiireessä liikkeellä pohjoisessa, mutta jokusen hillan sain sentään kerättyä jängältä suoraan suuhuni.


Hillajängälle tämä paita päällä ei kuitenkaan kannata mennä, koska halausvaraa tarvitaan myös marjanpoimimiseen. Ja polkupyörällä ajoon ja kaikkeen eteen ja alaspäin suuntautuvaan kurkotteluun...Variaatiot aiheesta yläosan kaava jatkuvat siis edelleen, sillä on parempi sekä minulle että vaatteelle, että saan kurkotella rauhassa.