perjantai 31. maaliskuuta 2017

Vaate- ja muotipuhetta



Tekstityöläinen Laura Pörsti kirjoitti juuri blogissaan aiheesta Onko vaatteilla kieli ja kuka sitä osaa, miettien sitä, miksi vaatteita ja vaatteista puhumista tunnutaan pidettävän jotenkin pinnallisena ja turhuutena. Vaatteet ovat kuitenkin välttämätön osa elämää, varsinkin kun elää näillä leveyspiireillä eikä omasta takaa ole lämmittävää karvapeitettä juuri lainkaan. Ja vaatteilla myös viestitään, kuulutaan ryhmään, erottaudutaan, ja niiden perusteella teemme usein arvioita ja tulkintoja toisista ihmisistä. Ja kaikki tämä tapahtuu, vaikka monella ei välttämättä ole valmiuksia ymmärtää vaatteiden kieltä.

Tilkkuja Tekstiiliteollisuusmuseossa


Yle Areenassa on vielä kuunneltavissa Kalle Haatasen radio-ohjelma, jonka aihe on Muoti Neuvostoliitossa. Haatasen haastateltavana on sosiologi Jukka Gronow, joka on tutkinut aihetta. Heti aluksi Gronow luonnehtii muotia: Muodilla ei ole varsinaista tarkoitusta. Se vain on aina uutta ja aina liikkeessä. Se vaihtelee hieman salaperäisesti ja satunnaisesti, ja samalla se totuttaa meidät muutokseen ja liikkeeseen. Muoti on hyvin harmiton tapa oppia, että mikään ei ole pysyvää.

Ohjelmassa kerrotaan myös, että vaikka muoti on jollain lailla harmiton aihe, niin silti muoti on keskeinen osa sosiologiaa ja kuuluu olennaisesti yhteen modernin kulttuurin kanssa. Neuvostoliiton keskusjohtoisessa taloudessakin päädyttiin siihen, että muotia, eli uutuutta ja vaihtelevuutta tarvitaan.

Kävin jo kommentoimassa Lauran postausta ihmetellen sitä, kuinka vaatteita tosiaan pidetään jotenkin vähäpätöisenä aiheena, vaikka muotiteollisuudessa liikkuu järjettömät määrät rahaa ja luonnonvaroja. Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä kävin Tampereella heittämässä hyvästit Tekstiiliteollisuusmuseolle, joka on avoinna viimeistä päivää ensi sunnuntaina 2.4. Tekstiiliteollisuusmuseon paikalle avautuu loppuvuodesta Vapauden museo, jonka käsitin koskevan hieman samaa teemaa kuin Tekstiiliteollisuusmuseo, mutta laajemmasta näkökannasta.

Siipikehruukone ja videoteoksella Manta, joka kertoo työstään märkäkehruun parissa.

1800-luvulla Suomessa naiset eivät muun muassa saaneet äänestää, eivätkä opiskella yliopistossa, mutta työtä he saivat tehdä. Työ tekstiiliteollisuudessa mahdollistikin monelle omat tulot ja itsenäisen elämän. Työolot olivat kuitenkin aika karmivat, kuten museon videoteoksissa tehtaan naiset kertovat. Finnkinon elokuvateattereissa voi vielä nähdä elokuvan Machines, joka kuvaa tällä hetkellä toimivaa intialaista tekstiilitehdasta. Tehtaan oloissa on paljon samaa kuin 1800-luvulla Tampereella. Elokuvassa kamera kulkee tehtaan märissä ja pölyisissä sokkeloissa, jossa koneet käyvät hirvittävää tahtia tuottaen kankaita. Sieltä niitä uutuuksia tulee röykkiöittäin, sesonkien mukaan, mutta silti satunnaisesti vaihtuen. Koneiden ympärillä työskentelee yksitoikkoisissa, raskaissa ja vaarallisissa tehtävissä ihmisiä. Epätoivoisia, uupuneita ihmisiä, jotka toivovat voivansa säästää parempaa tulevaisuutta varten mitättömästä palkastaan.On oikeastaan aika erikoista, että vaikka tekstiiliala oli ensimmäisiä teollistuvia aloja, jonka piirissä tehtiin 1700-1800-luvuilla monia merkittäviä keksintöjä, niin vuosisatojen kuluessa ihmisten arvo tehtaissa ei silti ole juuri muuttunut.

Ja tämän vuoksi tulee välissä toivoton olo. Tämän vuoksi tarvittaisiin vaatepuhetta, aivan kuten puhutaan ruostakin: mistä se tulee ja milla hinnalla, ja kenen työpanoksella. Huhtikuussa järjestetään jälleen Vaatevallankumous, jonka tehtävä on lisätä tietoisuutta vaateteollisuudesta ja kannustaa yrityksiä läpinäkyvään tuotantoon. Tietenkin asia koskee kaikkea teollisuutta, myös tekstiiliteollisuutta yleensä, ei vain vaatteita. Ostan vuoden aikana paljon enemmän kankaita ja käsityötarvikkeita kuin vaatteita ja asusteita. Käsityöhonkin liittyvässä teollisuudessa liikkuu isot määrät rahaa ja materiaalia. Siitä olen iloinen, että valinnoillani työllistän suomalaisia (nais)yrittäjiä, mutta toivoisin heiltäkin läpinäkyvyyttä tuotannossaan. Ja uskon että se olisi heiltä mahdollista, että tuotanto ei ole lukuisten alihankkijoiden takana, vaan yrittäjillä on yhteys tehtaaseen, jossa heidän tuotteensa tehdään.

Käsityö on minulle tärkeä tapa olla olemassa, joten vaatteiden valmistamisen lisäksi myös korjaan vaatteitani. Pullikoin muotia ja uutuutta vastaan. En halua aina uutta, haluan että vanha säilyy, Joidenkin silmiin siis ehkä viestin, että olen köyhä ja tyylitön parsituissa ja paikatuissa vaatteissani. Mutta tuollainen tulkinta kertoo ehkä niistä ihmisistä vain sen, että he eivät todellakaan osaa vaatteiden kieltä. Eivätkä käsityön.

Kuvassa on moneen kertaan paikattu neulepusero, joka on esillä Lenin-museon näyttelyssä. Pusero on kuulunut polittiselle naisvangille, joka on ollut vangittuna Hämeenlinnan vankilassa. Paidasta ei ollut tarkempaa tietoa näyttelyssä saatavilla, mutta mulle tämä kertoo nimenomaan käsityöstä. Siitä hyvää tekevästä työstä, joka ihmisen sisällä tapahtuu hänen käyttäessään käsiään. Tämä paita ja sen parsinta on ehkä ollut se asia, joka on pitänyt jonkun polittisen mielipiteensä vuoksi vankilaan suljetun ihmisen järjissään ja toiveikkaana, Antanut hetkisen hengähdyksen.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kertokaapa vaikka tarinoita, niistä mie tykkään.