Villan olemus

Referaatti Villan olemus -luonnolta ja lopuksi katsaus ryppyisiin merinolampaisiin.

Helsingin työväenopiston opistotalossa järjestettiin 2.11. luento Villan olemus, joka oli ensimmäinen kolmiosaisesta  Villaa sen olla pitää! –luentosarjasta. Luentosarjan järjestävät yhteistyössä Tekstiilikulttuuriseura ja Helsingin työväenopisto ja se streemataan suorana lähetyksenä useisiin eri opistoihin Suomessa. Olin kiinnostunut kaikkein eniten ensimmäisestä luennosta  ja sattumalta pääsinkin sinne paikalle. Tapahtumassa pitivät oman luentonsa emerita lammastutkija Marja-Leena Puntila ja yliopistonlehtori Riikka Räisänen. Puntila käsitteli luennossaan erityisesti villan tuotantoa ja brändäämistä Suomessa ja Räisänen puolestaan villan olemusta käsityöntekijän näkökulmasta. Summaan tässä molempien luentojen sisältöä vähän limittäin ja lopussa perehdyn tarkemmin merinovillaan, josta hain lisätietoa luennon innoittamana.

Räisänen aloitti luentonsa ihan asian ytimestä, eli villakuidusta. Villa on proteiini nimeltään kreatiini ja se muodostuu aminohapoista kuten muutkin proteiinit. Villakuidun rakenne on monimutkainen, siksi villalla on monipuolisia ominaisuuksia. Villa on luonnon oma erikoiskuitu. Sen uloin kerros hylkii vettä, sisempi puolestaan imee vettä. Siksi villa tuntuu märkänäkin kuivalta, on lämmin myös märkänä ja toisaalta kuumallakin viileä. Rakenteensa vuoksi villa on likaa hylkivää ja se puhdistuu tuuletuksessa. Villakuidun monimutkainen, huokoinen ja onkaloinen rakenne ilmenee siinäkin, että villa värjäytyy helposti. Räisänen kuitenkin huomautti, että vaikka villaan tarttuu elintarvikevärikin, niin värin pysyvyydestä ei kuitenkaan ole takeita.

Karitsa hoitajansa sylissä Kurkijoen särkijärvellä. Kuva Pekka Kyytinen. Museovirasto. CC-BY-4.0. Löytyy Finnasta.

Villan uloin kerros muodostuu suomuista, joiden vuoksi villa huopuu. Suomenlampaalla nämä suomut ovat yhdessä kerroksessa ”kuin tiilikatto”, kuten Puntila kuvaili ja se antaa suomenlampaan villalle sen ominaisen kiillon. Merinolampaan villassa suomurakenne puolestaan on monikerroksinen, jonka vuoksi merinolampaan villassa ei ole kiiltoa. Puntila kertoi, että nämä suomurakenteet vaikuttavat myös kehräytyvyyteen niin, että merinolampaan villaa on helpompi kehrätä. Tämä koskee ehkä enemmän teollista kehräämistä, koska olen kuullut suomalaisten kehruunharrastajien sanovan, että merinovilla on tahmaista kehrättävää ja sen verran mitä itsekin olen merinoa kehrännyt, niin ei se mitään lentävää ja luistavaa hommaa ollut. 

Villa on elastista ja palautuvaa, jonka vuoksi villa sopii hyvin mattoihin, sillä jos villamatolla on huonekalujen aiheuttamia painaumia, ne palautuvat ennalleen, eivätkä jää ikuisiksi. Villa sopii hyvin sisustukseen myös sen vuoksi, että se palaa huonosti. Villa ei kuitenkaan kestä kuumuutta, sillä lämpö hajottaa proteiineja. Villalla on myös alhainen lujuus, jonka vuoksi villaa käytetään usein sekoitteena tekokuitujen kanssa. Tekokuidut antavat lujuutta ja samalla myös alentavat tuotteen hintaa. Hyönteiset rakastavat proteiinia, siksi villa tarvitsee usein koinsuojakäsittelyn. Sellaisenaan villa on biohajoavaa, mutta tästä olisin vähän varovainen, koska ei ole tietoa siitä, kuinka vaikkapa väriaineet vaikuttavat asiaan (Rinna on kirjoittanut blogissaan aiheesta lisää).

Lammasta keritään (Karvia, Kiikka). Kuva: Eino Nikkilä. Museovirasto. CC-BY-4.0. Löytyy Finnasta. 

Räisänen kertoi, että villaa tuottavat lammasrodut jaetaan neljään ryhmään niiden tuottaman villan mukaan

1. Hieno villa (merino)
2. Keskihieno
3. Peitinvilla
4. Sekavilla

Suomenlammas kuuluu ryhmään 4. Suomenlampaan villan erityisominaisuuksia ovat Puntilan mukaan keskihienous, kiharuus, joustavuus, pehmeys ja hyvä huopuvuus.  Ominaisuudet johtuvat villan suomurakenteesta. 

Puntila kertoi 1997-1999 järjestetystä Fine Finnwool –hankkeesta, jossa tutkittiin erityisesti suomenlampaan karitsoiden villan laatua. Hanke kuului Euroopan erikoiskuituverkostoon, jonka vuoksi kuitunäytteitä voitiin lähettää laboratoriotutkimuksiin Skotlantiin, jossa mitattiin kuitujen halkaisijat. Mittausten mukaan suomenlampaan karitsan villakuidun halkaisija on keskimäärin 25 mikronia, aikuisilla lampailla 27-28. Hienoimmissa karitsanvillanäytteissä halkaisija oli jopa 20, eli lähes yhtä hienoa kuin merinovilla. Suomenlampaalla villa on hienointa lavoissa, lähellä niskaa, kun taas reisissä villa voi olla huomattavasti karkeampaa ja loivakiharaista. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös kiharakaarien määrää ja karitsojen villassa kiharakaaria oli noin 6-8 /3 cm. Joissain näytteissä jopa 9-10/3cm. Se ei käynyt luennosta selvästi ilmi, miksi kiharuus on tavoiteltava ominaisuus, mutta ajattelisin Räisäsen kertoman perusteella, että kuidun hienous ja kiharuus kulkevat käsi kädessä. Tutkimuksessa kävi myös ilmi, että värillisillä lampailla on tiheämpi villa kuin valkoisilla lampailla. Tiheä villa voi kuitenkin aiheuttaa sen, että villa on lyhyempää ja kokonaistuotanto siten pienempi. Valkoisten lampaiden villa on kuulemma myös kiiltävämpää. Ihanteellisena tavoitteena olisi tasalaatuinen villa koko lampaassa. Hankkeen tulosten mukaan esimerkiksi kuidun hienoudella on korkea periytyvyysarvo, eli jalostuksella tavoite voidaan saavuttaa.

Vielä 50-luvulla Suomessa oli miljoona lammasta, nyt noin 80 000. EU:hun liittymisen myötä villan tuotantotuki loppui ja siten myös lampureiden kiinnostus villan tuotantoa kohtaan. Suomenlampaan lisäksi suomessa on muun muassa liharotuja kuten texcell ja rygja, sekä näiden ja suomenlampaiden risteytyksiä. Puntilan mukaan rygjan ja suomenlampaan risteytystä pidetään vähiten suomenlampaanvillan tyyppisenä. Kainuunharmaksesta tuli oma rotunsa vasta tällä vuosituhannella.  Vielä 1990-luvulla kainuunharmas oli erittäin uhanalainen. Ahvenanmaalla on oma ahvenanmaanlammas, jonka villa on peitinvillatyyppiä kuten islanninlampaallakin. 

Puntila käsitteli luennossaan myös sitä, kuinka suomenlampaanvillalle tarvittaisiin laatustrategia. Suomalainen villantuotanto ei voi kilpailla hinnassa eikä määrässä, vaan suomenlampaan villan erityisyydellä.  Se kuitenkin tarkoittaa, että villaa on oltava riittävästi ja laadun on oltava tasaisen hyvää. punilan mukaan on lisäksi on luotava suomenlampaan villalle brändi, joka kokoaa tutkitun tiedon, tarinat ja mielikuvat yhteen. Esikuvina voi pitää norjalaista ja islantilaista villaa, jotka herättävät aihetta yhtään tuntevissa heti mielikuvia. Brändäys on niiden osalta siis hyvin onnistunut. Suomesta hyvä esimerkki on Puntilan mielestä kyytön maito. Tuotekehityksessä pitäisi Puntilan mukaan ottaa huomioon materiaalin monipuolisuus. Materiaalin kirjo alkaa hienosta karitsanvillasta kehrätystä kampalangasta, joka sopii hyvin vauvojen tuotteisiin, ja päättyy aikuisen lampaan karkeampaan villaan, joka soveltuu sisustustuotteisiin ja vaatetuskankaisiin. Lankoja pitäisi kehittää siis sitä silmällä pitäen, mitä millaisestakin villasta kannattaa tehdä.

 Puntila kertoi olleensa muutama vuosi sitten villaa käsittelevässä konferensissa Italiassa, jossa yksi luento oli ollut otsikoltaan ”Villa on tulevaisuuden kuitu” tms. Mielestäni on selvästi nähtävissä, että villan suosio onkin kasvanut viime vuosina. Räisänenkin toi esille, että villaa käytetään yhä enemmän muun muassa urheilu- ja työvaatteissa. Räisänen kertoi kuitenkin oman luentonsa aluksi, että villan tuotantomäärät ovat laskeneet jo pitkään ja vuonna 2014 vain noin 1 % kuitujen kokonaistuotannosta oli villaa. Kysyntä tulee todennäköisesti  kasvamaan ja tuotannon pitäisi pysyä perässä. Tällä hetkellä kaksi suurinta villan tuottajamaata ovat Räisäsen mukaan Kiina (22%) ja Australia (17 %). Australian villantuotantoa käsittelen myöhemmin tarkemmin, mutta yleisesti ottaen villan tuotantoon liittyy ympäristöongelmia. Suuret lammaslaumat aiheuttavat eroosiota sekä typpi-, fosfori- ja metaanipäästöjä ja infektioiden torjuntaan käytetyt antibiootit voivat päätyä pohjavesiin. Lampaalle kelpaa huonompikin maa, mutta Räisäsen mukaan villan tuotantoa uhkaa kilpailu ruuantuotannon kanssa. Myös villan jatkojalostus on ongelmallista, sillä Räisäsen mukaan suurin saastuttaja villan tuotantoketjussa on villan pesu. Pesu vaatii vettä, energiaa ja kemikaaleja ja se ei vaikuttanut olevan mitään pikkubisnestä, vaan suomalaisten lampaiden villat lähetetään Räisäsen mukaan pestäväksi Englantiin ja muun muassa australialaisten lampaiden villat Kiinaan.

"Lampaat ovat koko talven ulkona talvisin." Kuva: Jorma Heinonen. Museovirasto. CC-BY-4.0. Löytyy Finnasta. 

Villan tuotannossa on myös eettisiä ongelmia, joista monille alkaa mulesing -menetelmä jo olla tuttu. Täältä löytyy PDF-dokumentti, jossa on kerrottu menetelmästä, sen syistä ja vaihtoehdoista ja loppuun on kerätty linkkejä  aiheesta https://www.adelaide.edu.au/ANZCCART/docs/casestudymulesing.pdf . Sisältää myös kuvamateriaalia. Mulesing on siis toimenpide, jossa lampaan peräaukon ympäriltä leikataan nahka pois ja annetaan arpeutua, jolloin eräälle tietylle hyönteiselle ei enää ole niin paljoa pesiytymismahdollisuuksia lampaissa. Samalla tehdään myös tail docking, eli merinolampaan pitkästä hännästä poistetaan alapuoli, vähän niin kuin typistys, mutta pituussuunnassa. Tämä kaikki, jotta lampaan peräaukon ympärillä on vähemmän villaa likaantumassa virtsasta ja ulosteista, jolloin lammas on vähemmän houkutteleva kohde kärpäselle nimeltään Australian bowfly. Ongelma ei kuitenkaan ole pelkkä kärpänen, vaan epäterve jalostus.  Räisänen kertoi luennossaan, että merinolampaan iho on poimuinen, ja perehdyin tähän asiaan vähän tarkemmin.

SRSmerino-sivuston mukaan 90 % Australian merinolampaista on englanniksi sanottuna wrinkled, suomennettuna siis ryppyisiä, kurttuisia. Niiden iho on siis pari numero liian iso kehoon nähden, jolloin ne teoriassa tuottavat enemmän villaa. Ja jos miettii löysäihoisiksi jalostettujen koirien terveysongelmia ja lisää  siihen vielä jatkuvasti kasvavan villan päälle, sekä tehotuotannon tahdilla tehdyt kerinnät, niin villateollisuuden rattaana olevan merinolampaan elämä ei vaikuta hääppöiseltä. Se on tosiaan sitä löysää nahkaa, jota sieltä lampaan peräpäästä leikataan pois ja ne ihopoimut aiheuttavat sen, että lammas on erityisen houkutteleva kohde hyönteisille.

Lisääntynyt villan tuotanto tähtäimessä merinolampaasta kuitenkin jalostettiin ryppyinen versio Yhdysvaltojen Vermontissa 1800-luvulla. Vaikka yhden lampaan tuottaman villan määrä lisääntyikin, niin laatu ei ollut järin hyvää. 1870-luvulla muutama vermontilainen merinolammas vietiin Australiaan, jossa ne olivat hyvin suosittuja parin vuosikymmenen ajan. Tästä kertoo tutkija Rebecca Woods Vermontin radion haastattelussa. Woodsin mukaan vermontilaisten valtakausi loppui jo vuonna 1906, mutta kun Australian association of stud merino breeders -sivustolla kuvaillaan australialaisia merinolinjoja, ainoa maininta poimuihoisuudesta on, että yksi näistä neljästä suurimmasta linjasta ei ole niin ryppyinen kuin toiset. Ilmeisesti siis vermontilaisen merinolampaan ryppyisyys jäi jollain tavalla osaksi australialaisia merinolampaita. 80-luvulta lähtien Australiassa on jalostettu jo aiemmin mainitsemani SRS-merinolampaita, jolla on ihopoimujen sijaan sileä, mutta löysä ja ohut iho, joka kuulemma saa aikaan sen, että villan tuotto on runsasta. Lampaille on onnistuttu jalostamaan myös lyhyt häntä, jolloin ei tarvita kirurgisia toimenpiteitä, vaan lampaan rakenne ehkäisee kärpäsiä luonnostaan. Nämä lampaat kuulemma myös tuottavat enemmän karitsoja, ja Räisäsen mukaan hyvinvoivat eläimet tuottavat parempilaatuista villaa ja enemmän jälkeläisiä.

Tässä nyt siis vain tietoa, mitä sain hankittua aika helpolla haulla internetistä. Paljon kysymyksiä jäi vielä. Ovat merinot ryppyisiä kaikkialla maailmassa? Millä muilla tavoin hyönteisongelmaa hoidetaan? Onko muualla maailmassa yhtä pahoja tuhohyönteisiä kuin australian bowfly? Millaista on kiinalainen villan tuotanto?

Räisäsen mukaan villaa on mahdollista tuottaa ekologisesti ja ympäristöystävällisesti. Sitä voidaan tuottaa myös lähellä ja kun tuotanto on lähellä, on ongelmiinkin helpompi puuttua. Mutta tästä lähituotannosta jatkan myöhemmin.