Kouhian väistöstutkimukseen liittyy lyhytelokuva, joka kertoo käsityön merkityksestä hänen elämässään. Moni Kouhian esiin nostama asia tuntuu tutulta. Käsityö on elämäntapa myös minulle. Suurimman osan käsitöistä teen päässäni, mutta konkreettinen toteutus, Kouhian sanoja mukaillen se työ tapahtuu loppujen lopuksi vain harvoin.
Eilen aloin pitkästä aikaa neuloa sukkia. Pengoin lankakätköjäni ja suunnittelu hyrähti käyntiin päässä...sammutin suunnittelun, ja päätin että teen niin yksinkertaista ja tavallista kuin vain on mahdollista. Nyt ei ole suunnittelun aika, minun pitää saada vain neuloa sukat ja rauhoittua. Mielestäni villasukka - niiden neulominen ja käyttäminen - on mielen maadoittamisen väline.
Kesällä ja syksyllä ompelin. Lahjoitin itselleni viikonloppuja, jolloin annoin itselleni luvan kaavoittaa ja ommella. Mieluiten jotain sellaista, mikä oli mahdollista saada valmiiksi, jotta pitkien työ- opiskeluprojektien vastapainoksi saisi kokemuksen, että edes jotain on mahdollista tehdä alusta loppuun kohtuullisessa ajassa. Pitkäkestoisien projektien aloittamiseen en kyennyt. Minun piti tehdä takki, ja aloitinkin sen, mutta nyt se saa odottaa parempia aikoja jolloin pystyn taas keskittymään.
Neulon ja ompelen paljon, mutta en koe, että minulla olisi lempitekniikkaa. Ei minulla ole lempimateriaalikaan. Minulla on lempikäsityö, ja se on vaatteiden valmistaminen itselleni. Käsityö alkaa siitä, kun alan suunnitella ja haaveilla, saada ideoita. Käsityö jatkuu vielä senkin jälkeen, kun varsinainen työ on tehty, sillä koen senkin olevan vielä käsityötä, kun käytän vaatetta. Ne suojaavat minua, ilmentävät minua, ja niiden pohjalta alan suunnitella ja ideoida uusia vaatteita. Loppua ei tule ikinä.
Viime viikolla ilmestyi uusin Tekstiiliopettaja-lehti, jossa oli viimeinen Anna Kouhian kirjoittama kolumni. Kolumnissa on kohta, josta tuli heti minulle merkityksellinen:
"...Isoäitini opetti minut kutsumaan keskeneräisiä käsitöitä "aluiksi"."
Minua onkin niin kovasti vaivannut tuo valmiiksi saamisen pakkomielle, joka käsityön harrastamiskulttuurissa tuntuu jollain lailla elävän, Niin kuin se olisi epäonnistuminen, jos käsityötä ei saata loppuun. Se, että koen tuon ajatuksen olevan olemassa (koska onko se olemassa? epäilen nykyisin kaikkea, enkä luota varsinkaan itseeni), on tuskastuttanut minua paljon. Mutta tuskailun sijaan minulle avautui nyt aivan uusi näkökanta, joka huojentaa ja helpottaa olemistani.
Väitöstilaisuudessa vastaväittäjä kysyi aivan lopuksi Kouhialta, että jos hän aloittaisi väitöstyönsä nyt, miten hän sen tekisi. Ja Kouhia vastasi, että hän aloittaisi siitä mitä oli tehnyt viimeiseksi, eli tutkimuksensa viimeisestä osiosta, lyhytelokuvasta. Tämäkin oli minusta niin mukava kuulla. Että missä tahansa voi piillä alku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kertokaapa vaikka tarinoita, niistä mie tykkään.