kun ompelin pitkän mekon.
Tammikuussa tuli mieleeni ajatus, että nyt taidan alkaa ymmärtää sitä kuosittelua, ja kävin ostamassa 50 metriä kaavapaperia. Viimeksi kun ostin kaavapaperia, sitä saattoi ostaa kotipitäjäni kangaskaupasta rullalta metreittäin. Kyllä ovat ajat muuttuneet vuosikymmenessä: Nyt piti ostaa 50 metriä tai ei mitään.
Tässä vuosikymmenen aikana olen kyllä oppinut piirtämään peruskaavat ja kuositellut kaikenlaista kaikkiin opintoihini kuuluvaa. Ja ilmeisesti siksi, kun se on tapahtunut oppilaitoksissa, olen jollain lailla välttynyt ostamasta kaavapaperia koko tänä aikana. Ja siis nyt, noin kymmenen vuotta ensimmäisen peruskaavan kuosittelun jälkeen, minusta tuntui että nyt taidan ymmärtää tämän asian niin, että nautin siitä.
Helmikuussa ostin tuon Finlaysonin trikookankaan, joka on mielestäni hyvin keväinen. Siinä on paljaita puita ja jäisiä lampia ja kirpeän keväinen pakkasyö. Jollakin lailla kangas tuntui tutulta. Ja miehän rakastan puita!
Maaliskuussa liityin Pinterestiin ja aloin kerätä Maxi dress -taulua. Ja maaliskuussa aloin sitten kuositellakin. Paitsi etten käyttänyt sitä kaavapaperia kyllä yhtään. Tavalliselle ruutupaperille piirtelin suunnitelmaa, joka oli aika lailla tällainen:
Taitoin noin 150 cm x 150 cm kankaan pitkittäin niin että kankaan reunat olivat keskellä ja mittailin ja otin jokusen vaatteen malliksi ja piirsin suoraan kankaalle: Lyhyet kimonohihat, keskietuun sauma, takakappale on yhtenäinen...
Helmalle antaa lisää leveyttä kiilat ja kainaloiden alle jäävistä kappaleista tuli taskut sivusaumoihin.
Huolittelin helman ensin vain saumurilla, mutta pesun jälkeen helma alkoi rullautua, niin kuin trikoolla on tapana: silmukkakerroksen suuntainen reuna rullautuu oikealle puolelle ja silmukkaketjun suuntainen taas nurjalle puolelle. Niinpä nurja puoli alkoi irvistää helmasta. No, onneksi olen niin lyhyt, ettei mekon pituuteen tarvinnut käytää koko kankaan pituutta, vaan siitä jäi 20 cm:n suikale ylimääräistä. Tein siitä kaitaleen helmaan, niin ei irvistele enää.
Ja kun mekko oli valmis ja puin sen päälleni, selkeytyi se kankaaseen liittyvä tuttuuden tunne: aivan kuin mummon yöpaita silloin kun olin pieni.
Ps. Kuvat otin toukokuussa ja nyt ehti vuosikin kääntää kylkeä, ennen kuin ehdin tästä jutun kirjoittaa. Olis mulla muitakin ompelujuttuja kerrottavana tältä keväältä, mutta ottaa näköjään aikansa ennen kuin pääsen tähän vaiheeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kertokaapa vaikka tarinoita, niistä mie tykkään.